Demokratia - tyrannin naamio

Demokratia - suora tai epäsuora - on savuverho, jonka taakse todelliset vallanpitäjät kätkeytyvät. Äänestäjät päättävät niin kuin heidän halutaan päättävän. Mielipiteet, joita ihmiset luulevat omikseen, on istutettu heihin.

Se, mitä aina tarkoitamme sanoilla ’julkinen mielipide’, johtuu ainoastaan pienen pieneksi osaksi yksilöiden omakohtaisista kokemuksista, saati tiedoista ja havainnoista, sitä vastoin suurimmaksi osaksi siitä käsityksestä, joka saadaan syntymään harjoittamalla hellittämättömän tarmokkaasti ja sitkeästi ns. ’valistustoimintaa’.

Samoin kuin tunnustuksellinen kanta on kasvatuksen tulos ja vain uskonnollinen tarve semmoisenaan uinuu ihmisen sisimmässä samoin edustaa joukkojen poliittinen mielipide ainoastaan monesti kerrassaan uskomattoman sitkeästi ja perinpohjaisesti harjoitetun sielun ja ymmärryksen muokkauksen tulosta.

Televisiokanavilta tulee päivästä toiseen piilopropagandaa, jolla ihmisten ajattelua muokataan. Se on niin hienovaraista, että ihmiset eivät huomaa sitä.

Yksi esimerkki propagandan voimasta on se, miten ihmiset suhtautuvat homoseksuaalisuuteen ja sen harjoittajiin nyt - ja miten he suhtautuivat näihin asioihin kuusikymmentä vuotta sitten. Tällä hetkellä nämä ilmiöt ovat pop ja kaikin puolin OK. Suorastaan cool. Kuusikymmentä vuotta sitten niitä pidettiin rikollisuutena ja sairautena. Mikä on saanut ihmisten ajattelun muuttumaan? Se, että homoseksuaalisuutta ja homoja on alettu esittää positiivisessa merkityksessä ja positiivisissa yhteyksissä. Ei siihen tämän kummempaa propagandaa ole tarvittu - vaikka sitäkin on tietysti harjoitettu. Kun jokin asia on esillä päivittäin vuosien ja vuosikymmenien ajan, ihmiset alkavat pitää sitä normaalina, vaikka se olisi ollut alunperin kaikkea muuta kuin normaali.

Kun iranilaisia naisia vaadittiin pitämään huivia Khomeinin tultua valtaan, vaatimus aiheutti henkistä vastarintaa yläluokkaisten koulutettujen länsimaalaistuneiden naisten keskuudessa. Nyt kun yli 30 vuotta on kulunut, huivia pidetään normaalina asiana. Yhtä normaalina kuin Suurta Johtajaa esittävää rintanappia, jota kaikkien pohjoiskorealaisten on pakko pitää. Ihmiset tottuvat vaikka käsirautoihin, jos heidät pakotetaan pitämään niitä tarpeeksi kauan. Lopulta he suorastaan vaativat niitä eivätkä enää suostu luopumaan niistä.

Joten äänestetäänpä huiveista, rintanapeista ja käsiraudoista. Mikä mahtaa olla kansan mielipide?

Yllä olevat esimerkit ovat kaukaa haettuja. Lähempääkin löytyisi esimerkkejä, mutta jos mainitsisin niitä, saisin aikaan pyhää vihaa muistuttavan torjuntareaktion. Aivopesun luonteeseen nimittäin kuuluu se, että ihmiset eivät suostu myöntämään olevansa sen kohteita ja muodostaneensa käsityksiään sen perusteella. Kaikkien mielipiteet ovat ehdottomasti heidän omiaan.

"Salainen lisäpöytäkirja"

Seuraava teksti on erittäin kömpelöä. Siinä on toistoja (auto, auto, auto) ja paljon muitakin tyylivirheitä, jotka tekisi mieli korjata. Haluan kuitenkin, että juttu on mahdollisimman alkuperäinen. Siksi se on kopioitu päiväkirjasta virheineen päivineen. Ainoastaan henkilön ja paikkakunnan nimen olen muuttanut kuten edellisessäkin kirjoituksessani. Yllä olevalla selostuksella en tarkoita tätä kappaletta vaan edellistä päiväkirjamerkintääni, joka loppuu siihen, mistä seuraava teksti alkaa:



Tuo yllä oleva selostus on sensuroitu yleisöversio. Siitä puuttuu eräs oleellinen seikka, nimittäin poliisinpelkoni suurin syy: Peugeotin katsastamattomuus. Kuvittelin jo autossa istuessani, että autoon jäänyt poliisi tarkastaa tietysti ensimmäiseksi autoni tiedot autorekisterikeskuksesta, ja kun sieltä selviää, että auto on katsastamaton, he tulevat kuulustelemaan minua. Ja kun tämä kuulustelu vihdoin monien mutkien jälkeen tapahtui, ihmettelin, miksei katsastuskysymystä tule. Ajattelin, että poliisit yrittävät saada minut ensiksi tunnustamaan vahingossa, että olen ajanut auton Hartolaan, ja vasta sitten he ottavat puheeksi katsastamattomuuden. Tästä syystä olin vaitonainen ja yritin harkita jokaisen sanani niin, että en tulisi maininneeksi, että ajoin autoa.

Jo metsässä kävellessäni suunnittelin jonkinlaista "en kommentoi" -linjaa, jos poliisit suoraan kysyisivät ajamisesta. Tiesin, että se linja veisi minut ehkä putkaan, mutta voisin silti säästyä sakoilta, jos estäisin poliisia saamasta ratkaisevaa näyttöä autolla ajamisestani. Voisin esimerkiksi sanoa heille, että ajaminen on toki yksi tapa saada auto tuoduksi Hartolaan, mutta yhtä hyvin katsastamaton ja rengasvikaista autoa on voitu kuljettaa kuljetustrailerilla, joka on Hartolan kohdalla vain sattunut hajoamaan, ja niin kuljetettava auto on jouduttu nostamaan tilapäisesti pois kyydistä paikallisen huoltoaseman pihaan. Käytän lain suomaa oikeuttani olla edistämättä minua vastaan esitetyn syytteen todistamista ja kieltäydyn kommentoimasta sitä, millä tavoin autoni on mahdollisesti ilmestynyt yön aikana Hartolan Neste-aseman pihalle. Samalla tavalla ovat kieltäytyneet kommentoimasta poliitikot Yhdysvaltain senaatin kuulusteluissa ja myös kotoisat eläinaktivistimmekin.

Onneksi poliisin kysely ei mennyt niin pitkälle, että minun olisi tarvinnut turvautua "en kommentoi" -menettelyyn. Olen nimittäin aivan varma, että se saa poliisit raivostumaan, ja seurauksena voi olla poliisiväkivaltaa ja ties mitä.

Kun Seija vihdoin tuli kahdentoista aikoihin, se ehdotti ensimmäiseksi kahvilla käyntiä huoltoaseman baarissa. Kuiskuttelin sille jotain, että kiire, ei nyt voida, selitän myöhemmin ja aloin vaihtaa salamavauhtia rengasta autoon. Pelkäsin, että poliisit voivat ilmestyä paikalle minä hetkenä tahansa, ja silloin he saavat näytön autolla ajamisesta. Ja samalla he huomaavat, että autoon asennettava vararengaskin on nastarengas ja siis kielletty. Odotin, että poliisit saapuvat paikalle hyvissä ajoin ennen yhtä, jolloin olin kertonut heille Seijan saapuvan.

Ehdimme lähteä Hartolasta ajoissa emmekä nähneet enää poliiseja. Selitin tilanteen vähitellen Seijalle matkan aikana pysähdellessämme. Töysään saavuimme ilman ongelmia joskus hieman yli kolmelta iltapäivällä.

Kuinka erilaisia ovat Suomi ja Pohjois-Korea?

(Tarkoitus ei ole kirjoittaa ensimmäistä kappaletta harvemmilla riviväleillä kuin seuraavia, mutta jostakin syystä näin vain tapahtuu.)

Eräällä foorumilla eräs kirjoittaja arvosteli minua siitä, että todellisuudentajuni on vajavainen, ja että on typerää rinnastaa suomalaisen poliisin ja yhteiskunnan toiminta Pohjois-Koreaan. Olin nimittäin kirjoittanut jutun, jossa vertailin Kim Jong-ilin ja erään suomalaisen - nimeä mainitsematta - organisaation positiivista TV-julkisuutta ja sen vaikutuksia ihmisten asenteisiin.

Aloin kirjoittaa vastausta edellä mainitulle foorumille, mutta tekstistäni tuli pitkä, ja se meni foorumin aihealueen ulkopuolelle, joten päätin kopioida sen tähän blogiin. Julkaisematta jäänyt vastaukseni on seuraava:

En ole rinnastanut suomalaisen poliisin toimintaa Pohjois-Koreaan, ja yhteiskuntien toiminnastakin vertailin keskenään ainoastaan kahden instituution TV-näkyvyyttä ja television näistä instituutioista ylläpitämää positiivista kuvaa. En väitä, että Pohjois-Korea ja Suomi olisivat samanlaisia valtioita.

Koskaan aikaisemmin (osittain siksi, että televisio on vielä suhteellisen uusi keksintö) maailmanhistoriassa mikään asia tai ilmiö - eivät jumalat, eivät uskonnot, eivät kuninkaat, ei mikään - ole saanut yhtä runsasta joka paikkaan läpitunkevaa positiivista julkisuutta kuin tämän hetken lainvartijat länsimaissa. Jo ensimmäisiä askeliaan ottava lapsi törmää ilmiöön istuessaan vanhempiensa sylissä televisiota katsomassa tai saadessaan ensimmäiset lelunsa ja värityskirjansa. Ja sama tietotulva jatkuu hellittämättömänä läpi koko elämän.

http://vapausblogi.blogspot.com/2010/10/aivopesua-lapsesta-alkaen.html

Miksi tällaisella aivopesua muistuttavalla jatkuvalla propagandalla ei olisi vaikutusta ihmisten arvoihin ja ajattelutapaan? Totta kai sillä on. Tätä on vaikea huomata omalla kohdalla, mutta sen huomaa, kun vertailee eri maita ja niissä vallitsevia arvomaailmoja keskenään.

Iranilaiset ajattelevat islamin uskosta ja yleensäkin maailman menosta hyvin eri tavalla kuin amerikkalaiset, vaikka geneettisesti kummassakin maassa asuu samaan ihmislajiin kuuluvia asukkaita, joiden aivoissa ei ole todettu sellaista eroa, joka saisi ihmiset asennoitumaan asioihin aivan eri tavalla. Syyn eroihin täytyy siis olla ympäröivässä yhteiskunnassa.

Teot, jotka voivat johtaa Iranissa julkisiin hirtto-orgioihin keskikaupungilla, voivat olla Yhdysvalloissa täysin hyväksyttyjä. Ja vastaavasti teot, jotka Iranissa katsotaan kuuluvan miehisiin perusoikeuksiin, voivat johtaa Yhdysvalloissa syytteen nostamiseen.

Samanlaista vertailua voitaisiin tehdä monien muidenkin maiden välillä. Pakistanissa eräs nainen sai jokin aika sitten kuolemantuomion pilkattuaan syytteiden mukaan (jotka nainen kiistää) islamin pyhiä arvoja. Tanskassa ei nostettu syytettä, vaikka lehti julkaisi pilakuvia Muhammedista.

Neuvostoliiton asukkaiden arvomaailmassa yksi pahimmista rikoksista oli toisen ihmisen riistäminen eli yksityisen palkkatyön teettäminen. Naapurin tytön palkkaaminen pimeästi yhdeksi illaksi lastenvahdiksi olisi erittäin vakava rikos. Nyky-Venäjällä yksityisten miljardöörien tehtaissa työskentelee tuhansia palkkatyöläisiä.

Vertailu eri maiden ja eri aikakausien välillä osoittaa, että eri maissa on erilaisia arvoja, ja arvot voivat muutta hyvinkin lyhyessä ajassa, jos ylhäältä niin määrätään. Ja nimenomaan tämä ylhäältä määrääminen on avaintekijä. Se osoittaa, että keskeiset arvot eivät ole ihmisten oman päättelyn tulosta vaan ne on ohjelmoitu ihmisiin propagandaa ja pakkoa sopivasti yhdistämällä. Eiväthän Iranin arvotkaan olleet 1970-luvulla sitä, mitä ne ovat nyt.

Loppupäätelmä on se, että koska propagandalla voidaan ohjata arvoja, ja koska propagandaa tulee valtava määrä, ja koska ihmisten arvot ovat propagandalla luodun arvomaailman mukaisia, ihmisten arvot mitä todennäköisimmin ovat heihin propagandan avulla istutettuja.

Se, että jollakin foorumilla saa aikaan voimakkaan henkilökohtaisuuksiin menevän raivonpurkauksen esitettyään propagandan antaman maailmankuvan kanssa edes lievästi ristiriidassa olevaa tietoa, on lopullinen sinetti päätelmälle, että ihmiset ovat sitä, miksi heidät on ohjelmoitu.

Keskustelu on käytännössä mahdotonta, jos asia on toiselle osapuolelle pyhä muuttumaton uskonkappale ja toiselle osapuolelle vain asia asioiden joukossa.

Tässä asiassa Suomi ja Pohjois-Korea eivät ole kovin kaukana tosistaan, vaikka ohjelmoinnissa onkin eroa.

Olimme ajamassa kohti Helsinkiä, kun...

Matkamme tyssäsi hieman ennen Hartolaa. Autosta alkoi kuului outoa jurisevaa ääntä, joka paheni pahenemistaan. Auto alkoi lisäksi täristä. Ajattelin, että nyt viallinen laakeri hajosi lopullisesti, ja että seuraavaksi auton rengas varmaan irtoaa. Jatkoimme ajoa hidasta vauhtia lähimmälle linja-autopysäkille, jossa kokeilin, onko jompikumpi eturenkaista kuuma. En huomannut mitään, joten jatkoimme hitaasti madellen matkaamme kohti lähintä huoltoasemaa. Pysähdyimme vielä kerran tai pari tutkimaan tilannetta, ja tällöin Laura huomasi, että toinen takarengas on tyhjä. Syy auton käyttäytymiseen ei ollutkaan laakeri vaan hajonnut rengas. Kun matelimme lähimmälle huoltoasemalle Hartolan risteykseen, rengas oli jo aivan silppuna. Kävimme kuitenkin vielä keskustassa etsimässä puhelinkoppeja, josta voisimme soittaa Seijalle. Ainoa löytämämme kolikkopuhelin oli rikki.

Jätimme auton huoltoaseman pihaan ja rupesimme nukkumaan siinä. Tästähän meillä oli jo kokemusta ulkomaanmatkaltamme. Yö oli vain kylmempi kuin Ranskassa tai Saksassa, ja palelimme aika lailla. Nukkumisesta ei muutenkaan tullut juuri mitään.

Aamulla kävelimme edestakaisin huoltoaseman ja keskustan välistä tietä selvitellessämme linja-autoaikatauluja ja soitellessamme Seijalle löytämästämme toimivasta kolikkopuhelimesta. Näiden selvittelyjen ja soittelujen tuloksena Laura lähti klo. 08.20 linja-autolla Helsinkiin, Seija rupesi järjestämään rahaa ja vararengasta meille, ja minä jäin käppäilemään pitkin Hartolan raitteja. Kävin myös huoltoaseman baarissa juomassa parit kaakaot sekä lukemassa hyllystä löytyneen V8-magazinen (joka oli vapaasti luettava asiakaslehti).

Hartola osoittautui melkoiseksi maalaiskirkonkyläksi. Aivan keskellä taajamaa oli metsiä ja pusikkoisia soita, joihin tutustuin aivan sattumalta kävellessäni lämpimikseni erilaisia keskustasta lähteviä lenkkejä. Kävin mm. jääkiekkokaukalolla, joka oli aivan keskellä soista metsää ja kuitenkin vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä keskustasta. Kaukalon lähettyvillä näytti olevan koulu.

Joskus vähän ennen kymmentä palasin ties monennenko kerran autolle ja aloin napostella kaupasta ostamiani eväitä. Syötyäni pari patongin palaa juuston kanssa ja juotuani pari lasillista mehua huomasin, kuinka poliisiauto kaarsi pihaan tankkaamaan. Sillä välin, kun toinen poliisi tankkasi, toinen istuskeli autossa ja näytti tuijottavan minua ja rengasrikoista autoamme. Arvelin, että kohta poliisit kuitenkin tulisivat kyselemään, että missäs rengas on puhjennut, ja että mitä minä siinä oikein odottelen tai jotain muuta typerää. En halunnut joutua poliisikuulusteluun, enkä halunnut selvitellä tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni kenellekään, joten kävelin huoltoasemalle. Kaadoin lasiin ja join sitä ennen kuitenkin vielä oikein näyttävästi ja rauhallisesti yhden lasillisen mehua, jotta en vaikuttaisi mitenkään hermostuneelta tai pelokkaalta poliisien silmissä, ja jotta he eivät alkaisi epäillä mitään. Myös pihan poikki yritin samasta syystä kävellä mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti.

Kävelin huoltoaseman nurkan taakse paineilma- ja vesihanoille ja jäin sinne tarkkailemaan tilannetta. Olin katselevinani, kuinka autoilijat lisäilivät ilmaa autojensa renkaisiin. Samalla katselin myös huoltoaseman takapihalla olevia tyhjiä renkaita ikään kuin itselleni vararengasta etsien. Poliisit tuntuivat viipyvän tankkauspaikalla epätavallisen pitkään, mikä vaikutti epäilyttävältä. Ajattelin huvittuneena, että jos joku tulisi kyselemään, mitä siinä oikein seisoskelen, vastaisin, että poden yleistä "poliisiallergiaa", ja en siksi voi olla pitkään samassa pihassa poliisien kanssa.

Vihdoin poliisiauto nytkähti liikkeelle, ja kävelin saman tien pihaan aikoen palata autollemme. Näin kuitenkin, että poliisiauto siirtyikin automme viereen, ja poliisit ilmeisesti rupesivat tutkimaan sitä. Tajusin, että käveleminen autolle olisi merkinnyt varmaa poliisikuulusteluun joutumista. Niinpä livahdin sisään huoltoaseman pesuhalliin ja olin etsivinäni tyyppiä, jonka kanssa aiemmin aamulla olin puhunut ja jolta olin kysellyt, olisiko huolto-asemalla sopivia renkaita. Kun poliisit näyttivät jäävän pitkäksi aikaa automme luo, hermostuin yhä enemmän ja aloin joutua suorastaan paniikkiin. En nimittäin kerta kaikkiaan ole sitä ihmistyyppiä, joka haluaisi joutua poliisin kuulusteltavaksi missään tilanteessa, jos se vain on vältettävissä. Tajusin sitä paitsi, että yhä jatkuva oleskelemiseni pesuhallissa näyttäisi poliisin silmissä piileskelyltä, jos he minut sieltä löytäisivät. Olin täydellisessä umpikujassa.

Huomattuani, että pesuhallin ovi ei ole kovin selvästi poliisien näkyvissä, luikahdin takapihalle ja painun saman tien roskalaatikoiden välistä läheiseen pusikkoon, jossa oli joku mies ulkoiluttamassa isoa saksanpaimenkoiraa. Alussa olin vielä etsiskelevinäni sopivia renkaita romurenkaiden kasasta, mutta kun lopulta näin poliisiauton kaartavan huoltoaseman takapihalle, viimeinenkin epäilys katosi mielestäni: tiesin, että poliisit etsivät minua. Käveleminen heidän näkyviinsä pusikosta olisi ollut henkinen itsemurha; olisin joutunut selittämään paljon muutakin kuin pelkän renkaan puhkeamisen.

Muutamassa minuutissa olin muuttunut rauhallisesta autossa istuskelevasta eväiden syöjästä pusikossa henkensä edestä poliisia pakenevaksi takaa-ajetuksi. Täysin normaali ja rauhallinen tilanne oli hetkessä ajautunut käsittämättömäksi painajaiseksi.

Ryntäilin tuntemattomassa kosteassa metsässä täysin paniikin vallassa ja yritin päästä mahdollisimman kauaksi huoltoasemasta ja poliiseista. Arvelin, että koska mitään selkeää syytä minun etsimiseeni ei ilmeisesti voi olla olemassa, poliisit tuskin hälyttävät koko eteläisen Suomen poliisivoimia perääni. He eivät toisaalta nähneet, mihin suuntaan oikeastaan poistuin huoltoasemalta. Metsä oli toisaalta luonnollinen poistumissuunta, koska toisella puolella oli maantie.

Aikani harhailtuani saavuin jonkin puutavarafirman pihaan, jonka läpi kävelin portille ja edelleen yleiselle maantielle. Olin pohtinut tilannetta metsässä kävellessäni ja tullut siihen tulokseen, että pakoilemisestani ei olisi mitään hyötyä, sillä poliisit odottaisivat joka tapauksessa autoni luona niin kauan, että ilmestyisin paikalle. Ja jos en minä ilmestyisi, niin ennen pitkää sinne saapuisi Seija muovi-ikkunaisella autollaan ja joutuisi kuulusteltavaksi. Niinpä alistuin kohtalooni, enkä enää edes yrittänyt piileskellä. Arvelin, että poliisit voivat olla paikalla minä hetkellä tahansa, ja elleivät he ole juuri sillä paikalla, he tapaavat minut kuitenkin jossakin muualla kävelemässä. Mietin, mikä olisi sopiva peitetarina, jolla saisin selitettyä käytökseni.

Kauan minut ei tarvinnutkaan peitetarinaani kehitellä, kun poliisiauto jo kurvasi risteyksestä näkyviin. Se ajoi ensiksi ohitseni, jolloin yritin kävellä niin huolettoman tuntuisesti kuin voin - vaikka olin aivan kauhusta jäykkänä ja pulssini hakkasi varmasti ylikierroksia.

Poliisiauto kääntyi takanani ja palasi menosuuntaani. Ajettuaan muutamia metrejä edelleni se pysähtyi, ja kaksi poliisia astui esiin käsiraudat vyöllä heiluen. Kuljettajan paikalta nousi tummatukkainen poliisi ja alkoi esittää kysymyksiä. Myös hänen vaaleatukkainen parinsa, nuorempi ja kokemattomalta vaikuttava poliisi esitti kysymyksiä. Poliisit kysyivät ensiksi puhjenneesta renkaasta ja tiedustelivat, mistä olin tulossa ja minne menossa ja missä asun ja oliko auto minun jne. Tilanne oli epämiellyttävä, ja olin varmasti hyvin epävarma ja välttelevä antaessani vastauksia. Mietin jokaista vastaustani huolellisesti, sillä en halunnut kertoa mitään, mikä saatettaisiin tulkita kannaltani raskauttavaksi seikaksi. Toisaalta liika vaitonaisuuskin oli tietysti pahasta ja herätti epäilyksiä. Selitin, että vaimoni on juuri lähtenyt autollaan Töysästä Saarijärven kautta järjestämään minulle apua rengaspulmassa, ja että odotan häntä saapuvaksi paikalle joskus yhden paikkeilla. Siihen saakka kulutan vain aikaani katselemalla paikkakuntaa, joka on ennestään aivan outo minulle.

Kun poliisit ottivat puheeksi nopean käväisemiseni autolla, joka seikka oli saanut heidän epäluulonsa heräämään, kerroin kävelleeni autolta huoltoaseman nurkalle katselemaan, näkyisikö siellä miestä, jonka kanssa jo olin aiemmin keskustellut rengaspulmastani. Onneksi poliisit eivät tulleet kysyneeksi, miksi en sitten palannut autolleni, ja miksi he löysivät minut muutaman minuutin kuluttua noin kilometrin päässä huoltoasemasta, suunnasta, jonne ei ole edes tietä, villapusero havunneulasten ja muiden metsän roskien peitossa. Hah, hah. Minkähän peitetarinan olisin siihen keksinyt? Ehkä olisin katselemassa, löytyisikö metsästä mustikoita.

Esitettyään jonkin aikaa kysymyksiä poliisit vaativat minua näyttämään henkilöllisyyspapereitani. Onneksi olin sattunut nappaamaan rahakukkaroni mukaani poistuessani autosta, joten voin esittää tyypeille ajokorttini. Tutkittuaan sitä ja otettuaan yhteyttä radiopuhelimella jonnekin, tyypit palauttivat korttini ja lopettivat kyselemisen melko pian sen jälkeen. Sain jatkaa päämäärätöntä harhailuani Hartolan hiekkateillä. Ehkä olin epävarmuudestani huolimatta tullut lopulta antaneeksi tarpeeksi luotettavan kuvan itsestäni. Jokin epäilyn siemen tyyppien mieleen luultavasti kuitenkin jäi itämään, mutta he eivät pystyneet sanomaan itselleen mistä oikein voisi olla kyse, ja mistä minua oikeastaan pitäisi epäillä.

Poliisin kuulustellessa minua olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut mahdollisuutta pienimmässäkään määrin ärsyttää tyyppejä tai oikoa heidän väitteitään. Yksi väite, jonka olisin ehdottomasti halunnut oikaista ensimmäiseksi, oli väite nopeasta käväisemisestäni autolla. Poliisit eivät voineet tietää, oliko autossa käyntini nopea vai olinko istunut siinä koko aamun, koska he eivät olleet nähneet kun saavuin auton luo. He näkivät vain poistumiseni, jonka yritin tehdä niin rauhallisesti ja hitaasti kuin mahdollista, jotta en herättäisi epäluuloja - ja kuitenkin epäluulot heräsivät. Olin autossa eväitäni syömässä ja radiota kuuntelemassa (joka unohtui päälle kun poistui) noin 10-15 minuuttia, joista poliisin pihassa ollessa kenties 2-3 minuuttia. Tuo viimeksi mainittu aika oli siis ilmeisesti liian lyhyt, koska se loi vaikutelman nopeasta käväisemisestä.

Autoilijoiden kannattaa pitää mielessään, että rikkinäisestä autosta ei yksinäisen mieshenkilön pidä missään tapauksessa poistua poliisin ollessa näkyvissä - ellei hän halua kokea hollywoodmaista takaa-ajodraamaa ja esittää itse siinä pääosaa. Jos tällaisen draaman haluaa kuitenkin kokea, ja jos siihen haluaa lisäksi vielä dramaattisempia otoksia poliisiauton sisältä ja kenties poliisiasemaltakin, kannattaa unohtaa henkilöllisyyspaperit autoon sieltä poistuessaan.

Aika aikaa kutakin

Kun muistellaan progen "kulta-aikaa" eli 1960-luvun ja 1970-luvun vaihdetta, kannattaa muistaa myös se, että moni asia oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Tämä nyt on itsestäänselvyys, joten rajataan aihe musiikin tarjontaan ja saatavuuteen.

Millainen mahdollisuus esimerkiksi maalaistaajamassa asuvalla oli kuunnella musiikkia? Paikkakunnan Sokoksella ja radioliikkeessä saattoi olla myytävänä muutama levy, mutta siihen tarjonta rajoittuikin. Radion kahdelta kanavalta eli yleisohjelmalta ja rinnakkaisohjelmalta kuului mitä musiikkia kuului eli nykyiseen verrattuna varsin vähän. Ja jos talon ainoaa radiota kontrolloi äiti, joka ei sietänyt rinnakkaisohjelman renkutuksia, vaan halusi kuunnella arvokkaampaa ohjelmaa yleisohjelman puolelta, aika vähiin jäi silloin progen ja muiden nykyaikaisten musiikkilajien kuuntelu. Kovin moni ei tainnut olla edes koskaan kuullut mistään progesta.

No, maaseudun pelastuksena oli onneksi Fazerin Musiikkikerho, johon eräs koulukaverini sai minutkin 16-vuotiaana liittymään (koska hän sai siitä palkinnoksi ilmaisen levyn). Posti toi kerran kuukaudessa jonkin satunnaisen levyn, ja taisi niitä pystyä vähän valikoimaankin. Kun en itse musiikista mitään ymmärtänyt, eräs minua nuorempi valveutunut kaverini antoi vihjeitä, mitä kannattaa tilata. Niinpä levyhyllystäni löytävät edelleen Fazerin musiikkikerhosta vuosina 1971-1972 tulleet levyt. Levyjen joukossa on Deep Purplen "Fireball", Moody Bluesin "Every Good Boy Deserves Favour", Jimi Hendriksin "Electric Ladyland" sekä Creamin kokoelmalevy "Cream on top". Ja sitten on aivan toisenlaista musiikkia kuten Engelbert Humberdinkiä ja Mantovania ja jopa Sibeliuksen "Finlandia". Aloin ehkä arvostaa progea enemmän vasta myöhemmin, mutta pidin silti Moody Bluesista ja Deep Purplesta. Minulla ei ollut stereolevysoitinta, mutta soittelin levyjä itse kehittelemäni kolmen vahvistimen ja 14 kaiuttimen järjestelmällä, johon kytkin välillä levysoittimen ja välillä "Grundig" kelanauhurin, jolla tein monenlaisia äänityskokeiluja.

Yhtä asiaa 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneet eivät ehkä kovin yleisesti tiedä. Nimittäin sitä, että klassinen Rock-musiikki oli 1970-luvun alussa ultraharvinaista. Jos ei jollakin sattunut olemaan jäljellä alkuperäisiä 1950-luvun singlelevyjä - eikä niitä monilla ollut - tällaista musiikkia ei kuullut mistään. Radiossa sitä ei soitettu, eikä tuohon aikaan edes puhuttu rockista vaan popista. Rock katsottiin kivikauden jutuksi niin kuin nimikin viittaa. Jos meillä ei olisi ollut 1950- 1960-lukujen vaihteessa nuoria kotiapulaistyttöjä, jotka kuuntelivat aikakauden ohjelmia radiosta, minäkään olisin tuskin edes tiennyt, millaista aito rock-musiikki on. Varhaislapsuudestani oli kuitenkin jäänyt mieleen radiosta kuullut rock-musiikin iskevä ja välillä pysähtyvä rytmi, joka itse asiassa on mitä parasta lastenmusiikkia. Tästä syystä minusta tuli 1970-luvun alussa kadonneen rockin metsästäjä. Ensimmäinen saalis oli se, kun sain erään kaverini isolta vellejeltä lainaksi yhden Elviksen levyn, jonka toisella puolella oli "Jailhouse Rock" ja toisella puolella "Blue Suede Shoes". Nauhoitin levyn kelanauhurilla kesällä 1970. Nauhoituksen jäi katkos, kun ukonilma katkaisi vähän väliä sähköt.

Varsinaisen sykäyksen alkuperäisen rockin jahtaamiseni sai, kun kuulin radiosta Jussi Raittisen muisteluohjelman, jossa hän soitti aitoa 1950-luvun rokkia, mm. Buddy Hollyn "That´l be the day." Joka ei ole kuunnellut tätä kappaletta 1950-luvun lopun putkikelanauhurilla tai levysoittimella, on jäänyt paljosta paitsi. Aivan oikeasti. 1950-luvun musiikki pitää kuunnella oman aikansa laitteilla. Jos kuuntelee remasteroidun CD-levyn tai kompressoidun radiosoiton, joka sekin on peräisin CD-levyltä, musiikki on jotain aivan muuta kuin mitä se alunperin on ollut.

Vuosi 1973 oli jonkinlainen käännekohta vanhan rockin paluussa. Yleisradio esitti tuolloin ohjelmasarjan, jossa soitettiin harvinaisia 1950-luvun kappaleita. Ainakin yhden kuuntelijan nauhuri kävi tällöin kuumana. Samaan aikaan rockia alettiin käsitellä nostalgiahengessä mm. Hectorin lauluissa sekä käännöskappaleessa Krokotiili Rock. Ja tällöin alkoi ilmestyä myös vanhojen levyjen uudelleen julkaisuja. Harvinaisesta 1950-luvun rockista tuli vähitellen markettien ja halpahallien peruskamaa. Valikoima on tosin edelleenkin aika suppea, ja todelliset harvinaisuudet eivät ole päätyneet ainakaan laajasti uudelleen kierrätettäviksi.

Kaksinaismoraalia liikenteessä

Liikennekysymyksissä on vallalla eräänlainen kaksinaismoraali. Sanomalehdissä kirjoitetaan maanteiden nollatoleransseista ja varoitetaan ylinopeuksien vaaroista. Samaan aikaan lehden etusivulta voi löytää tunnetun automerkin mainoksen, jossa näkyvin tieto on auton yli 200 km/h huippunopeus.

Vuonna 1960 keskikokoisessa perheautossa oli noin 65 hevosvoimaa, ja auton huippunopeus oli noin 145 km/h. 1980-luvulla vastaavan kokoisessa autossa oli noin 85 hevosvoimaa, ja auton huippunopeus oli noin 170 km/h. 1990-luvulle tultaessa keskikokoisen perheauton moottorin teho oli noussut noin 115 hevosvoimaan, ja auto saavutti noin 190 km/h nopeuden. Tällä hetkellä keskikokoisessa perheautossa on noin 125 hevosvoimaa, ja auto kulkee yli 200 km/h. Maanteillä sallitut ajonopeudet eivät kuitenkaan ole vuosikymmenien kuluessa nousseet vaan päinvastoin laskeneet. Nykyajan perheauto vastaa teholtaan ja nopeudeltaan 1950-luvun kilpa-autoa. Mihin tällaisia ominaisuuksia tarvitaan?

Samalla kun lehdet varoittelevat ylinopeuksien vaaroista ja vaativat lisää nopeuksien valvontaa, ne antavat ristiriitaisia piiloviestejä autoja käsittelevissä kirjoituksissaan. Koeajoselostuksissa suuritehoisen auton kerrotaan olevan ”ajajan auto”, jolla voi nautiskella reippaasta nopeudesta mutkaisella maantiellä. Tällöin loistavat ajo-ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Moottorin suuri teho ja hyvä ohituskiihtyvyys kirjataan aina positiiviseksi ominaisuudeksi. Koeajoselostusten perusteella voisi luulla, että autoja on tarkoitus käyttää mielikuvitusmaailmassa, jossa ei tunneta nopeusrajoituksia.

Todellisessa maantieliikenteessä auton hevosvoimilla ja huippunopeudella on merkitystä ainoastaan siinä, miten ankarasti rangaistavan liikennerikokseen autolla voi syyllistyä. Jokainen markkinoilla oleva auto on tarpeeksi tehokas ja tarpeeksi nopea lailliseen ajamiseen. Hyviä ajo-ominaisuuksia ei kunnolla edes huomaa, ellei aja ylinopeutta. Hyvästä ohituskiihtyvyydestäkin on hyötyä vain laittomissa ohituksissa - millaisia suurin osa ohituksista onkin. Rajoittimen säätämää 10 km/h ylinopeutta ajavan raskaan ajoneuvon ohittaminen nopeusrajoitusta noudattaen muualla kuin moottoritiellä on käytännössä mahdotonta. Ohitustilanteissa ensisijainen huomioitava asia ei muutenkaan ole nopeusmittari.

Oman lisänsä liikenteen kaksinaismoraaliin tuovat erilaiset toleranssit, joista on liikkeellä paljon erilaista tietoa. Erityisesti kameravalvontatiellä ne aiheuttavat jonoja ja ohituksia jonkun autoilijan luullessa toleranssia tiukemmaksi kuin minkä muut ”tietävät” sen olevan. Raskaan liikenteen kuormat halutaan perille ajoissa, joten rekat ohittavat kameravalvontateillä hitaammin ajavia henkilöautoja, joiden kuljettajat eivät uskalla ajaa toleranssien mukaista ylinopeutta. Kun rekka puuskuttaa takapuskurin tuntumassa, henkilöauton kuljettajan paine lisätä omaa toleranssiaan kasvaa.

Pikkutarkka ylinopeuksien valvonta ja niistä rankaiseminen on autoilijan kannalta epämiellyttävä tapa ratkaista liikenteen nopeusongelma. Kaikkia ylinopeuksia ei kuitenkaan saada loppumaan. Niin kauan kun autot kulkevat kovaa, jotkut myös ajavat niillä kovaa. Parempi ratkaisu olisi asentaa autoihin ylinopeudenestolaitteet, jotka estäisivät autoja kulkemasta kovempaa kuin on sallittua. Hetkellinen suurempi nopeus voitaisiin sallia ohitustilanteiden varalle. Kun autot varustettaisiin tällaisilla laitteilla, nopeusrajoitusten rajoja voitaisiin nostaa paremmin nykyisin käytettyjä nopeuksia vastaavaksi eli kaikkialla 10 km/h ja vähän liikennöidyillä maanteillä 20 km/h. Kun autot olisi varustettu ylinopeudenestolaitteilla, rajuista ylinopeuksista aiheutuvat onnettomuudet sekä vaaralliset poliisin takaa-ajotilanteet vähenisivät. Liikenteen nopeus yhtenäistyisi ja tarve ohituksiin vähenisi. Yleinen liikenneturvallisuus paranisi.