Kaksinaismoraalia liikenteessä

Liikennekysymyksissä on vallalla eräänlainen kaksinaismoraali. Sanomalehdissä kirjoitetaan maanteiden nollatoleransseista ja varoitetaan ylinopeuksien vaaroista. Samaan aikaan lehden etusivulta voi löytää tunnetun automerkin mainoksen, jossa näkyvin tieto on auton yli 200 km/h huippunopeus.

Vuonna 1960 keskikokoisessa perheautossa oli noin 65 hevosvoimaa, ja auton huippunopeus oli noin 145 km/h. 1980-luvulla vastaavan kokoisessa autossa oli noin 85 hevosvoimaa, ja auton huippunopeus oli noin 170 km/h. 1990-luvulle tultaessa keskikokoisen perheauton moottorin teho oli noussut noin 115 hevosvoimaan, ja auto saavutti noin 190 km/h nopeuden. Tällä hetkellä keskikokoisessa perheautossa on noin 125 hevosvoimaa, ja auto kulkee yli 200 km/h. Maanteillä sallitut ajonopeudet eivät kuitenkaan ole vuosikymmenien kuluessa nousseet vaan päinvastoin laskeneet. Nykyajan perheauto vastaa teholtaan ja nopeudeltaan 1950-luvun kilpa-autoa. Mihin tällaisia ominaisuuksia tarvitaan?

Samalla kun lehdet varoittelevat ylinopeuksien vaaroista ja vaativat lisää nopeuksien valvontaa, ne antavat ristiriitaisia piiloviestejä autoja käsittelevissä kirjoituksissaan. Koeajoselostuksissa suuritehoisen auton kerrotaan olevan ”ajajan auto”, jolla voi nautiskella reippaasta nopeudesta mutkaisella maantiellä. Tällöin loistavat ajo-ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Moottorin suuri teho ja hyvä ohituskiihtyvyys kirjataan aina positiiviseksi ominaisuudeksi. Koeajoselostusten perusteella voisi luulla, että autoja on tarkoitus käyttää mielikuvitusmaailmassa, jossa ei tunneta nopeusrajoituksia.

Todellisessa maantieliikenteessä auton hevosvoimilla ja huippunopeudella on merkitystä ainoastaan siinä, miten ankarasti rangaistavan liikennerikokseen autolla voi syyllistyä. Jokainen markkinoilla oleva auto on tarpeeksi tehokas ja tarpeeksi nopea lailliseen ajamiseen. Hyviä ajo-ominaisuuksia ei kunnolla edes huomaa, ellei aja ylinopeutta. Hyvästä ohituskiihtyvyydestäkin on hyötyä vain laittomissa ohituksissa - millaisia suurin osa ohituksista onkin. Rajoittimen säätämää 10 km/h ylinopeutta ajavan raskaan ajoneuvon ohittaminen nopeusrajoitusta noudattaen muualla kuin moottoritiellä on käytännössä mahdotonta. Ohitustilanteissa ensisijainen huomioitava asia ei muutenkaan ole nopeusmittari.

Oman lisänsä liikenteen kaksinaismoraaliin tuovat erilaiset toleranssit, joista on liikkeellä paljon erilaista tietoa. Erityisesti kameravalvontatiellä ne aiheuttavat jonoja ja ohituksia jonkun autoilijan luullessa toleranssia tiukemmaksi kuin minkä muut ”tietävät” sen olevan. Raskaan liikenteen kuormat halutaan perille ajoissa, joten rekat ohittavat kameravalvontateillä hitaammin ajavia henkilöautoja, joiden kuljettajat eivät uskalla ajaa toleranssien mukaista ylinopeutta. Kun rekka puuskuttaa takapuskurin tuntumassa, henkilöauton kuljettajan paine lisätä omaa toleranssiaan kasvaa.

Pikkutarkka ylinopeuksien valvonta ja niistä rankaiseminen on autoilijan kannalta epämiellyttävä tapa ratkaista liikenteen nopeusongelma. Kaikkia ylinopeuksia ei kuitenkaan saada loppumaan. Niin kauan kun autot kulkevat kovaa, jotkut myös ajavat niillä kovaa. Parempi ratkaisu olisi asentaa autoihin ylinopeudenestolaitteet, jotka estäisivät autoja kulkemasta kovempaa kuin on sallittua. Hetkellinen suurempi nopeus voitaisiin sallia ohitustilanteiden varalle. Kun autot varustettaisiin tällaisilla laitteilla, nopeusrajoitusten rajoja voitaisiin nostaa paremmin nykyisin käytettyjä nopeuksia vastaavaksi eli kaikkialla 10 km/h ja vähän liikennöidyillä maanteillä 20 km/h. Kun autot olisi varustettu ylinopeudenestolaitteilla, rajuista ylinopeuksista aiheutuvat onnettomuudet sekä vaaralliset poliisin takaa-ajotilanteet vähenisivät. Liikenteen nopeus yhtenäistyisi ja tarve ohituksiin vähenisi. Yleinen liikenneturvallisuus paranisi.