Olimme ajamassa kohti Helsinkiä, kun...

Matkamme tyssäsi hieman ennen Hartolaa. Autosta alkoi kuului outoa jurisevaa ääntä, joka paheni pahenemistaan. Auto alkoi lisäksi täristä. Ajattelin, että nyt viallinen laakeri hajosi lopullisesti, ja että seuraavaksi auton rengas varmaan irtoaa. Jatkoimme ajoa hidasta vauhtia lähimmälle linja-autopysäkille, jossa kokeilin, onko jompikumpi eturenkaista kuuma. En huomannut mitään, joten jatkoimme hitaasti madellen matkaamme kohti lähintä huoltoasemaa. Pysähdyimme vielä kerran tai pari tutkimaan tilannetta, ja tällöin Laura huomasi, että toinen takarengas on tyhjä. Syy auton käyttäytymiseen ei ollutkaan laakeri vaan hajonnut rengas. Kun matelimme lähimmälle huoltoasemalle Hartolan risteykseen, rengas oli jo aivan silppuna. Kävimme kuitenkin vielä keskustassa etsimässä puhelinkoppeja, josta voisimme soittaa Seijalle. Ainoa löytämämme kolikkopuhelin oli rikki.

Jätimme auton huoltoaseman pihaan ja rupesimme nukkumaan siinä. Tästähän meillä oli jo kokemusta ulkomaanmatkaltamme. Yö oli vain kylmempi kuin Ranskassa tai Saksassa, ja palelimme aika lailla. Nukkumisesta ei muutenkaan tullut juuri mitään.

Aamulla kävelimme edestakaisin huoltoaseman ja keskustan välistä tietä selvitellessämme linja-autoaikatauluja ja soitellessamme Seijalle löytämästämme toimivasta kolikkopuhelimesta. Näiden selvittelyjen ja soittelujen tuloksena Laura lähti klo. 08.20 linja-autolla Helsinkiin, Seija rupesi järjestämään rahaa ja vararengasta meille, ja minä jäin käppäilemään pitkin Hartolan raitteja. Kävin myös huoltoaseman baarissa juomassa parit kaakaot sekä lukemassa hyllystä löytyneen V8-magazinen (joka oli vapaasti luettava asiakaslehti).

Hartola osoittautui melkoiseksi maalaiskirkonkyläksi. Aivan keskellä taajamaa oli metsiä ja pusikkoisia soita, joihin tutustuin aivan sattumalta kävellessäni lämpimikseni erilaisia keskustasta lähteviä lenkkejä. Kävin mm. jääkiekkokaukalolla, joka oli aivan keskellä soista metsää ja kuitenkin vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä keskustasta. Kaukalon lähettyvillä näytti olevan koulu.

Joskus vähän ennen kymmentä palasin ties monennenko kerran autolle ja aloin napostella kaupasta ostamiani eväitä. Syötyäni pari patongin palaa juuston kanssa ja juotuani pari lasillista mehua huomasin, kuinka poliisiauto kaarsi pihaan tankkaamaan. Sillä välin, kun toinen poliisi tankkasi, toinen istuskeli autossa ja näytti tuijottavan minua ja rengasrikoista autoamme. Arvelin, että kohta poliisit kuitenkin tulisivat kyselemään, että missäs rengas on puhjennut, ja että mitä minä siinä oikein odottelen tai jotain muuta typerää. En halunnut joutua poliisikuulusteluun, enkä halunnut selvitellä tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni kenellekään, joten kävelin huoltoasemalle. Kaadoin lasiin ja join sitä ennen kuitenkin vielä oikein näyttävästi ja rauhallisesti yhden lasillisen mehua, jotta en vaikuttaisi mitenkään hermostuneelta tai pelokkaalta poliisien silmissä, ja jotta he eivät alkaisi epäillä mitään. Myös pihan poikki yritin samasta syystä kävellä mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti.

Kävelin huoltoaseman nurkan taakse paineilma- ja vesihanoille ja jäin sinne tarkkailemaan tilannetta. Olin katselevinani, kuinka autoilijat lisäilivät ilmaa autojensa renkaisiin. Samalla katselin myös huoltoaseman takapihalla olevia tyhjiä renkaita ikään kuin itselleni vararengasta etsien. Poliisit tuntuivat viipyvän tankkauspaikalla epätavallisen pitkään, mikä vaikutti epäilyttävältä. Ajattelin huvittuneena, että jos joku tulisi kyselemään, mitä siinä oikein seisoskelen, vastaisin, että poden yleistä "poliisiallergiaa", ja en siksi voi olla pitkään samassa pihassa poliisien kanssa.

Vihdoin poliisiauto nytkähti liikkeelle, ja kävelin saman tien pihaan aikoen palata autollemme. Näin kuitenkin, että poliisiauto siirtyikin automme viereen, ja poliisit ilmeisesti rupesivat tutkimaan sitä. Tajusin, että käveleminen autolle olisi merkinnyt varmaa poliisikuulusteluun joutumista. Niinpä livahdin sisään huoltoaseman pesuhalliin ja olin etsivinäni tyyppiä, jonka kanssa aiemmin aamulla olin puhunut ja jolta olin kysellyt, olisiko huolto-asemalla sopivia renkaita. Kun poliisit näyttivät jäävän pitkäksi aikaa automme luo, hermostuin yhä enemmän ja aloin joutua suorastaan paniikkiin. En nimittäin kerta kaikkiaan ole sitä ihmistyyppiä, joka haluaisi joutua poliisin kuulusteltavaksi missään tilanteessa, jos se vain on vältettävissä. Tajusin sitä paitsi, että yhä jatkuva oleskelemiseni pesuhallissa näyttäisi poliisin silmissä piileskelyltä, jos he minut sieltä löytäisivät. Olin täydellisessä umpikujassa.

Huomattuani, että pesuhallin ovi ei ole kovin selvästi poliisien näkyvissä, luikahdin takapihalle ja painun saman tien roskalaatikoiden välistä läheiseen pusikkoon, jossa oli joku mies ulkoiluttamassa isoa saksanpaimenkoiraa. Alussa olin vielä etsiskelevinäni sopivia renkaita romurenkaiden kasasta, mutta kun lopulta näin poliisiauton kaartavan huoltoaseman takapihalle, viimeinenkin epäilys katosi mielestäni: tiesin, että poliisit etsivät minua. Käveleminen heidän näkyviinsä pusikosta olisi ollut henkinen itsemurha; olisin joutunut selittämään paljon muutakin kuin pelkän renkaan puhkeamisen.

Muutamassa minuutissa olin muuttunut rauhallisesta autossa istuskelevasta eväiden syöjästä pusikossa henkensä edestä poliisia pakenevaksi takaa-ajetuksi. Täysin normaali ja rauhallinen tilanne oli hetkessä ajautunut käsittämättömäksi painajaiseksi.

Ryntäilin tuntemattomassa kosteassa metsässä täysin paniikin vallassa ja yritin päästä mahdollisimman kauaksi huoltoasemasta ja poliiseista. Arvelin, että koska mitään selkeää syytä minun etsimiseeni ei ilmeisesti voi olla olemassa, poliisit tuskin hälyttävät koko eteläisen Suomen poliisivoimia perääni. He eivät toisaalta nähneet, mihin suuntaan oikeastaan poistuin huoltoasemalta. Metsä oli toisaalta luonnollinen poistumissuunta, koska toisella puolella oli maantie.

Aikani harhailtuani saavuin jonkin puutavarafirman pihaan, jonka läpi kävelin portille ja edelleen yleiselle maantielle. Olin pohtinut tilannetta metsässä kävellessäni ja tullut siihen tulokseen, että pakoilemisestani ei olisi mitään hyötyä, sillä poliisit odottaisivat joka tapauksessa autoni luona niin kauan, että ilmestyisin paikalle. Ja jos en minä ilmestyisi, niin ennen pitkää sinne saapuisi Seija muovi-ikkunaisella autollaan ja joutuisi kuulusteltavaksi. Niinpä alistuin kohtalooni, enkä enää edes yrittänyt piileskellä. Arvelin, että poliisit voivat olla paikalla minä hetkellä tahansa, ja elleivät he ole juuri sillä paikalla, he tapaavat minut kuitenkin jossakin muualla kävelemässä. Mietin, mikä olisi sopiva peitetarina, jolla saisin selitettyä käytökseni.

Kauan minut ei tarvinnutkaan peitetarinaani kehitellä, kun poliisiauto jo kurvasi risteyksestä näkyviin. Se ajoi ensiksi ohitseni, jolloin yritin kävellä niin huolettoman tuntuisesti kuin voin - vaikka olin aivan kauhusta jäykkänä ja pulssini hakkasi varmasti ylikierroksia.

Poliisiauto kääntyi takanani ja palasi menosuuntaani. Ajettuaan muutamia metrejä edelleni se pysähtyi, ja kaksi poliisia astui esiin käsiraudat vyöllä heiluen. Kuljettajan paikalta nousi tummatukkainen poliisi ja alkoi esittää kysymyksiä. Myös hänen vaaleatukkainen parinsa, nuorempi ja kokemattomalta vaikuttava poliisi esitti kysymyksiä. Poliisit kysyivät ensiksi puhjenneesta renkaasta ja tiedustelivat, mistä olin tulossa ja minne menossa ja missä asun ja oliko auto minun jne. Tilanne oli epämiellyttävä, ja olin varmasti hyvin epävarma ja välttelevä antaessani vastauksia. Mietin jokaista vastaustani huolellisesti, sillä en halunnut kertoa mitään, mikä saatettaisiin tulkita kannaltani raskauttavaksi seikaksi. Toisaalta liika vaitonaisuuskin oli tietysti pahasta ja herätti epäilyksiä. Selitin, että vaimoni on juuri lähtenyt autollaan Töysästä Saarijärven kautta järjestämään minulle apua rengaspulmassa, ja että odotan häntä saapuvaksi paikalle joskus yhden paikkeilla. Siihen saakka kulutan vain aikaani katselemalla paikkakuntaa, joka on ennestään aivan outo minulle.

Kun poliisit ottivat puheeksi nopean käväisemiseni autolla, joka seikka oli saanut heidän epäluulonsa heräämään, kerroin kävelleeni autolta huoltoaseman nurkalle katselemaan, näkyisikö siellä miestä, jonka kanssa jo olin aiemmin keskustellut rengaspulmastani. Onneksi poliisit eivät tulleet kysyneeksi, miksi en sitten palannut autolleni, ja miksi he löysivät minut muutaman minuutin kuluttua noin kilometrin päässä huoltoasemasta, suunnasta, jonne ei ole edes tietä, villapusero havunneulasten ja muiden metsän roskien peitossa. Hah, hah. Minkähän peitetarinan olisin siihen keksinyt? Ehkä olisin katselemassa, löytyisikö metsästä mustikoita.

Esitettyään jonkin aikaa kysymyksiä poliisit vaativat minua näyttämään henkilöllisyyspapereitani. Onneksi olin sattunut nappaamaan rahakukkaroni mukaani poistuessani autosta, joten voin esittää tyypeille ajokorttini. Tutkittuaan sitä ja otettuaan yhteyttä radiopuhelimella jonnekin, tyypit palauttivat korttini ja lopettivat kyselemisen melko pian sen jälkeen. Sain jatkaa päämäärätöntä harhailuani Hartolan hiekkateillä. Ehkä olin epävarmuudestani huolimatta tullut lopulta antaneeksi tarpeeksi luotettavan kuvan itsestäni. Jokin epäilyn siemen tyyppien mieleen luultavasti kuitenkin jäi itämään, mutta he eivät pystyneet sanomaan itselleen mistä oikein voisi olla kyse, ja mistä minua oikeastaan pitäisi epäillä.

Poliisin kuulustellessa minua olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut mahdollisuutta pienimmässäkään määrin ärsyttää tyyppejä tai oikoa heidän väitteitään. Yksi väite, jonka olisin ehdottomasti halunnut oikaista ensimmäiseksi, oli väite nopeasta käväisemisestäni autolla. Poliisit eivät voineet tietää, oliko autossa käyntini nopea vai olinko istunut siinä koko aamun, koska he eivät olleet nähneet kun saavuin auton luo. He näkivät vain poistumiseni, jonka yritin tehdä niin rauhallisesti ja hitaasti kuin mahdollista, jotta en herättäisi epäluuloja - ja kuitenkin epäluulot heräsivät. Olin autossa eväitäni syömässä ja radiota kuuntelemassa (joka unohtui päälle kun poistui) noin 10-15 minuuttia, joista poliisin pihassa ollessa kenties 2-3 minuuttia. Tuo viimeksi mainittu aika oli siis ilmeisesti liian lyhyt, koska se loi vaikutelman nopeasta käväisemisestä.

Autoilijoiden kannattaa pitää mielessään, että rikkinäisestä autosta ei yksinäisen mieshenkilön pidä missään tapauksessa poistua poliisin ollessa näkyvissä - ellei hän halua kokea hollywoodmaista takaa-ajodraamaa ja esittää itse siinä pääosaa. Jos tällaisen draaman haluaa kuitenkin kokea, ja jos siihen haluaa lisäksi vielä dramaattisempia otoksia poliisiauton sisältä ja kenties poliisiasemaltakin, kannattaa unohtaa henkilöllisyyspaperit autoon sieltä poistuessaan.