Aika aikaa kutakin

Kun muistellaan progen "kulta-aikaa" eli 1960-luvun ja 1970-luvun vaihdetta, kannattaa muistaa myös se, että moni asia oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Tämä nyt on itsestäänselvyys, joten rajataan aihe musiikin tarjontaan ja saatavuuteen.

Millainen mahdollisuus esimerkiksi maalaistaajamassa asuvalla oli kuunnella musiikkia? Paikkakunnan Sokoksella ja radioliikkeessä saattoi olla myytävänä muutama levy, mutta siihen tarjonta rajoittuikin. Radion kahdelta kanavalta eli yleisohjelmalta ja rinnakkaisohjelmalta kuului mitä musiikkia kuului eli nykyiseen verrattuna varsin vähän. Ja jos talon ainoaa radiota kontrolloi äiti, joka ei sietänyt rinnakkaisohjelman renkutuksia, vaan halusi kuunnella arvokkaampaa ohjelmaa yleisohjelman puolelta, aika vähiin jäi silloin progen ja muiden nykyaikaisten musiikkilajien kuuntelu. Kovin moni ei tainnut olla edes koskaan kuullut mistään progesta.

No, maaseudun pelastuksena oli onneksi Fazerin Musiikkikerho, johon eräs koulukaverini sai minutkin 16-vuotiaana liittymään (koska hän sai siitä palkinnoksi ilmaisen levyn). Posti toi kerran kuukaudessa jonkin satunnaisen levyn, ja taisi niitä pystyä vähän valikoimaankin. Kun en itse musiikista mitään ymmärtänyt, eräs minua nuorempi valveutunut kaverini antoi vihjeitä, mitä kannattaa tilata. Niinpä levyhyllystäni löytävät edelleen Fazerin musiikkikerhosta vuosina 1971-1972 tulleet levyt. Levyjen joukossa on Deep Purplen "Fireball", Moody Bluesin "Every Good Boy Deserves Favour", Jimi Hendriksin "Electric Ladyland" sekä Creamin kokoelmalevy "Cream on top". Ja sitten on aivan toisenlaista musiikkia kuten Engelbert Humberdinkiä ja Mantovania ja jopa Sibeliuksen "Finlandia". Aloin ehkä arvostaa progea enemmän vasta myöhemmin, mutta pidin silti Moody Bluesista ja Deep Purplesta. Minulla ei ollut stereolevysoitinta, mutta soittelin levyjä itse kehittelemäni kolmen vahvistimen ja 14 kaiuttimen järjestelmällä, johon kytkin välillä levysoittimen ja välillä "Grundig" kelanauhurin, jolla tein monenlaisia äänityskokeiluja.

Yhtä asiaa 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneet eivät ehkä kovin yleisesti tiedä. Nimittäin sitä, että klassinen Rock-musiikki oli 1970-luvun alussa ultraharvinaista. Jos ei jollakin sattunut olemaan jäljellä alkuperäisiä 1950-luvun singlelevyjä - eikä niitä monilla ollut - tällaista musiikkia ei kuullut mistään. Radiossa sitä ei soitettu, eikä tuohon aikaan edes puhuttu rockista vaan popista. Rock katsottiin kivikauden jutuksi niin kuin nimikin viittaa. Jos meillä ei olisi ollut 1950- 1960-lukujen vaihteessa nuoria kotiapulaistyttöjä, jotka kuuntelivat aikakauden ohjelmia radiosta, minäkään olisin tuskin edes tiennyt, millaista aito rock-musiikki on. Varhaislapsuudestani oli kuitenkin jäänyt mieleen radiosta kuullut rock-musiikin iskevä ja välillä pysähtyvä rytmi, joka itse asiassa on mitä parasta lastenmusiikkia. Tästä syystä minusta tuli 1970-luvun alussa kadonneen rockin metsästäjä. Ensimmäinen saalis oli se, kun sain erään kaverini isolta vellejeltä lainaksi yhden Elviksen levyn, jonka toisella puolella oli "Jailhouse Rock" ja toisella puolella "Blue Suede Shoes". Nauhoitin levyn kelanauhurilla kesällä 1970. Nauhoituksen jäi katkos, kun ukonilma katkaisi vähän väliä sähköt.

Varsinaisen sykäyksen alkuperäisen rockin jahtaamiseni sai, kun kuulin radiosta Jussi Raittisen muisteluohjelman, jossa hän soitti aitoa 1950-luvun rokkia, mm. Buddy Hollyn "That´l be the day." Joka ei ole kuunnellut tätä kappaletta 1950-luvun lopun putkikelanauhurilla tai levysoittimella, on jäänyt paljosta paitsi. Aivan oikeasti. 1950-luvun musiikki pitää kuunnella oman aikansa laitteilla. Jos kuuntelee remasteroidun CD-levyn tai kompressoidun radiosoiton, joka sekin on peräisin CD-levyltä, musiikki on jotain aivan muuta kuin mitä se alunperin on ollut.

Vuosi 1973 oli jonkinlainen käännekohta vanhan rockin paluussa. Yleisradio esitti tuolloin ohjelmasarjan, jossa soitettiin harvinaisia 1950-luvun kappaleita. Ainakin yhden kuuntelijan nauhuri kävi tällöin kuumana. Samaan aikaan rockia alettiin käsitellä nostalgiahengessä mm. Hectorin lauluissa sekä käännöskappaleessa Krokotiili Rock. Ja tällöin alkoi ilmestyä myös vanhojen levyjen uudelleen julkaisuja. Harvinaisesta 1950-luvun rockista tuli vähitellen markettien ja halpahallien peruskamaa. Valikoima on tosin edelleenkin aika suppea, ja todelliset harvinaisuudet eivät ole päätyneet ainakaan laajasti uudelleen kierrätettäviksi.